Olemme tehneet kaikki remonttia varten vaadittavat purut (purkamiset) itse. Lukuisten tapettikerrosten ja aikakausien tuulahdusten takaa vastassamme olivat puruistra pullottavat tervapaperit. Kun niitä vähän raotti valahti yläkerran huoneisiin absurdeja purudyynejä.
Saimme toukokuussa järjestettyä kivat talkoot, johon olimme vuokranneet suuren puru-imurin, jotta saisimme kätevästi impattua puruja uudelleen käytettäväksi. Meillä on hengittävä talo ja sen mukaisesti se pitäisi uudistaa. Oli purua ja pölyä, ruokaa ja juomaa ja tunnelma oli leppoisa.
Keräsimme huolellisesti hyväkuntoiseksi kehuttuja puruja vuokraamallamme imurilla ja käsin säkkeihin. Totta tosiaan, vanhat purut, ovat hyvän tuoksuisia, näköisiä ja kuntoisia. Osa siitä on 90-vuotiasta, osa ehkä nuorempaa. Eri tiloja purettaessa todettiin, että yläkerrassa on tehty muutoksia 40-luvun lopulla, mahdollisesti sodan jälkeen.
Pientä harjoittelua ja kehittelyä työ vaati, eikä heti meinannut onnistua.. Puruimuri oli niin voimakas, että oli ongelmallista saada purut talteen, niin, että ne eivät levinneet pitkin korttelia. Kokeilussa oli kangassäkit, siivilät ja monenmoiset kaukalot. Päivän kehittelyn jälkeen loimme täydellisen keräyskaukalon, josta ilmapaine pääsi läpi ja purut jäivät.
Puruimuri oli niin voimakas, että oli ongelmallista saada purut talteen niin, että ne eivät levinneet pitkin korttelia. Kokeilussa oli kangassäkit, siivilät ja monen moiset kaukalot. Päivän kehittelyn jälkeen loimme täydellisen keräyskaukalon, josta ilmapaine pääsi läpi ja purut jäivät.
Purujen seasta löytyi myös monenmoista aarretta, edellisten talkoiden jekkuja vai vahinkoja:
– Paperinukkeja
– Kasvikortteja
– Tyhjä siementilaus kuori
– Loputtomasti sanomalehtiä vuosilta 1931 – 1940
– vanhoja lasisia pulloja, joissa kryptisiä litkuja
omakotitalon sisältä löytyi useita kerrostaloja
edellisten asukkaiden lukemistoa
tuoksui tervalle, mutta hartwallin pullossa
kaikenlaisia ilmoituksia
Mielessä raksuttaa, että mitä tästä ajasta sitten jemmataan uusien eristeiden sekaan ja onko joku vaikka sadan vuoden päästä ihmettelemässä niitä.
Talo oli ollut yhden perheen tai suvun omistuksessa siihen asti, kunnes meidän vuoromme tuli. Ajattelimme, että se on hyvä asia. Ainakin tietoa oli periytynyt ja taloon liittyvä ymmärrys perustui pitkään kokemukseen. Talo vaikuttikin hyväkuntoiselta ja pitikin heti muistuttaa itsellemme, että onhan se seissyt siinä lähes vuosisadan.
Päätimme tosiaan tutustua taloon, ennen kuin alamme mitään suurempaa tekemään. Selväähän oli, että jotenkin talo piti päivittää, vaikka päällisin puolin se oli hyväkuntoinen. Ostopapereiden seassa oli välittäjän ujosti mainitsema kuntotarkastus, joka oli toimitettu myyntiä varten. Pari koereikää oli tehty ja mitattu asuinneliöt. Oli myös maininta joistakin riskirakenteista, joita suositeltiin purettaviksi. Emme olleet huolissamme, vaan ehkä liian innoissamme. Meitä muun muassa kiinnosti, mitä pihalle oli istutettu.
Meille ilmoitettiin, että talo on rakennettu 30-luvun alkupuolella. Tarkkaa tietoa ei ollut. Siihen aikaan talon valmistuminen ja siihen liittyvä ilmoittelu ei välttämättä ollut synkroonissa. Sittemmin on löydetty eristepurujen peitteenä olleita 1932 päivättyjä Hesareita ja Höbliä. Lehtien sisältö on yllättävän sukulainen nykyajan kanssa.
Moni kysyy, että onko meidän talomme rintamamiestalo. Siinä on toki vähän samaa henkeä ja designia, mutta jotenkin karkeampi ja samalla sirompi tämä on. Rakennuksessa on käytetty paljon hyvää materiaalia ja rakennustekniset ratkaisut ovat yksinkertaisia. Katto on jotenkin jyrkkäkulmainen suhteessa rintamamiestaloon kaventaen yläkerroksen asuintilaa suhteessa alakertaan. Joillekin on selitettävä, että rintamamiestalo on eri asia, että tämä on nyt tällainen vanhempi, ehkä edeltävä malli, jonka jälkeen on tullut kehittyneempiä ratkaisuja. Talomme saattaa olla jokin 20-luvun tyyppitalo, mutta vielä ei ole tullut vastaan tietoa, että mikä se oikein on. Joka tapauksessa talo on tehty piipun ympärille, kellari on, asuinkerros ja samalla toinenkin.
Katto taitaa olla alkuperäinen. Ainakin viimeisen omistajan mukaan. Lentokonepeltiä kuulemma. Tosi kestävää. Olemme nyökytelleet päätämme, kun tätä on vakuuteltu. Viimeksi tänään kuulimme naapuriltamme, että se on lentokonepeltiä. Jotkin rakennuksista tietävät ja myös tietävinään olevat vakuuttelevat sen olevan hyvä. No hyvä, se kelpaa meille. On ollut kiva sanoa kattoremppakauppialle (joita siis on jonoksi asti), että meillä on alkuperäinen katto, että ei oo tarvetta vaihtaa. Lähtökohtaisesti kattoremppa on ideana myyvä. Sehän täytyy tehdä. Sen tietävät tututkin. Eivät kuitenkaan ole vastustelleet kattomme vasta-argumenttia. Siitä on myös noussut ajatus, että kuinka monta turhaa kattoremppaa myydään? Voihan myös olla, että emme ymmärrä tästä yhtään mitään.
Talossa vaikuttaa olleen kaksi asuntoa, eri kerroksissa. Kaikissa huoneissa on ollut paikka tulisijalle ja ovia on aika paljon. Rappukäytävä on selvästikin ollut alun perin viileä tila. Edelleen se on talvisin kylmä, kun sitä lämmittää vain pieni eteisen patteri. Lisäksi kuistilta on vielä erillinen käynti keittiöön, joka saattaa viitata siihen, että siinä on voinut olla yhteiskäyttöä. Keskuslämmitys on lopulta saapunut ehkä 50-luvulla ja tulisijoja pikku hiljaa poistettu. Piipun kuudesta hormista on käytössä enää yksi. Ensimmäisenä syksynä avasimme alakerran tuuletusluukut, jotka oli täytetty ja peitetty. Sieltä löytyi sanomalehtipaperia vuodelta 1940. Edellinen talvi oli ollut ankara ja valmistauduttiin sotaan.
Vaikuttaa siltä, että noin 90 vuoden aikana taloon on tehty vain vähäisiä muutoksia. Talon ulkonäkö ei ole muuttunut radikaalisti. Hurjia laajennuksia ja saunaosastoja ei ole tehty, mutta kylpyhuone on ilmeisesti rakennettu 80-luvulla yläkertaan. Se on puolet yläkerrasta, vaikutti ensi silmäyksellä lähinnä spalta. Muuttaessamme sisään tutut vaativat yhteen ääneen tassuammetta keskelle huonetta. Joitakin lisäeristyksiä taloon on tehty ja puramme niitä parhaillaan. Toiset näyttivät toimineen, toiset ovat keränneet muistoja vuodenajan vaihteluista.
On kiinnostavaa, että talo on edelleen eristetty kokonaan sahanpuruilla. Jotenkin se toimii edelleen, koska lämmityskulumme ovat vanhalle talolle ihan säädylliset. Nyt, kun on purettava kaikenlaista, purut uhkaavat levitä sinne tänne. Ensi viikolla meillä on purun poisto talkoot, johon olemme vuokranneet imurin. Tarvitaan paljon pölynkestävää väkeä, lastenvahteja, ruokaa ja juomaa, sekä joku taju siitä, miten tämän perhaiten ja tehokkaimmin tekisi.
Ehkä löydämme kattopuruista suutaripommin, josta kuulimme tänään naapurin kertomana. Oli kuulemma mennyt sen meidän hienon katon läpi. Talon pojat olivat korjailleet sitä seuraavana kesänä paremmin.
Olimme jo kokeilleet monenlaista urbaania tapaa asua, kumpikin omalla tahollaan. Lähinnä Helsingissä, mutta muuallakin. Kerrostaloasunnossa kantakaupungissa on etunsa, kun kaikki tapahtumat ovat lähellä. Kaupunkitilasta tulee ikäänkuin olohuone. Asumisen kysymykset tuntuvat liittyvän enemmän asuinalueen ominaisuuksiin, kuten kaupunginosan henki, naapurusto, hengailupaikat ja niin edelleen. Näihin elämänvaiheisiin liittyy toki paljon hienoja hetkiä ja muistoja.
Sattuma tai kohtalo ajoi meidät asumaan aikanaan Puu-Vallilassa, jossa aloimme nauttimaan puutaloasumisen ja oman pihan viehätyksestä. Tuntui, että asumisen standardille oli muodostunut uusia ideoita. Se, että keskellä kaupunkia voi nauttia aamukahvinsa omalla pihalla vaikka yövaatteissa, tuntui jotenkin järjettömän luksukselta.
Aika ja kokeilunhalu ajoi meidät Empire-Porvooseen, jonka idylli oli omaa luokkaansa. Yli satavuotias talo urbaanissa miljöössä, sekä luonnon ja veden läheisyys vastasivat toiveitamme. Isoon kaupunkiin, eli töihin ja harrastuksiin oli normaali pääkaupunkiseutulainen pendelöintimatka, not big deal, yölläkin pääsi kotiin. Pari vuotta pendelöintiä ja toteamus, että pienen kaupungin piireihin oli vaikeaa sujahtaa, teki tehtävänsä. Telkkarista ei ollut meille iltojen viihdykkeeksi, kyläilyäkin oli tarjolla lähinnä joskus kesäviikonloppuisin ja Hesa-leima selvästikin rasitti kirkkaita otsiamme. Kaipasimme olla lähempänä entistä sosiaalista elämäämme ja joustavampaa tavoiteltavuutta. Paikallinen lentävä lause tuntui olevan: ”Hesalaiset tulevat tänne ideoineen ja parin vuoden päästä ne lähtevät takaisin”. Kiinni jäimme ja saimme olla osa ilmiötä.
Olimme nyt tottuneet asumaan puutalossa ja nauttimaan omalla pihalla hengailusta . Fillarilla saattoi mennä vaikka sienimetsään ja perus palvelut olivat hallittavissa kävellen. Silti hesaan piti päästä takaisin, jotta sielu saisi hengittää vapautuneemmin. Totesimme, ettemme kaipaa enää ”yhteisöllistä radio rappukäytävä” – elämää boheemin kuppilan yläkerrassa, tilaakin tarvittiin enemmän. Varsinkin, kun työmme vaativat omaa tilaa, sekä työvälineitä ja sommitelmia tarvitsee välillä myös säilytellä nurkissa. Kustannustaso pelotti. Päätimme kuitenkin yrittää.
Lopulta käytyämme läpi haluamamme Helsingin alueet, joiden hintataso ei sopinut meille alkuunkaan, löysimme jotain aivan muuta. Tavallaan keskellä kaupunkia, mutta kiva talo ja bonuksena kiva piha puutarhoineen oli saatavilla. Tämä sopi budjettiimme, remppaa tietysti olisi, olihan talo oli valmistunut reilusti ennen viimeisiä sotia. Rakennus oli ollut hallussa samalla perheellä koko sen elinkaaren ja puutarhaa oli hoitanut varsinainen entusiasti.
Henki salpautuneena pääsimme kiinni uuteen elämään, vanhan puutalon omistajiksi ja asukeiksi. Kaikki oli kotoisaa, yritimme aistia talon ja pihapiirin henkeä. Päätimme, että asumme ensin rauhassa, että voimme tutustua taloon ja sen rytmiin. Puutarhassa leikkelimme säästeliäästi nurtsia, jotta näkisimme, mitä kaikkea sieltä nousee.
Puutarhasta on noussut kaikenlaisia, iloisia yllätyksiä. Nähtävää ja nautittavaa on putkahdellut melkein ympäri vuoden.
Purut ja Gurut 